Aamulla jännitti. Kaksoisleuka värähdellen tuijotin omaa kuvaani ruudulta ja yritin painella oikeista nappuloista. Koska olen (näköjään) myös turhamainen, oikein meikkasin. Virhe. Tehokkaammin opettaja olisi saanut oppilaiden huomion näyttämällä siltä venäläisen mummon ja klonkun risteytykseltä, jolta täällä eristyksissä yleensä näytetään. Ihan valtava pulina kun 19 toisistaan erotettua viidesluokkalaista olivat linjoilla yhtä aikaa. Ja voi että miten mukava oli nähdä heitä kaikkia! Ne tyypit, joiden on vaikea pysyä hiljaa opetustuokion aikana koulussa, olivat elementissään myös netissä. Ehkä ryökäykset, biitboxaus ja pieruäänet toivat kaikille turvaa maailman myllertäessä. Jotkin asiat sentään pysyvät samana. 🙈 Ei paljon pedagoginen katse vaikuttanut vaikka mulkoilin ruutua silmänmunat pitkällä. 😠😅 Tapaamme toisiamme jatkossa joka arkiaamu. Ehkä tämä arkistuu ja aaseilu muuttuu vähemmän houkuttelevaksi. Tai sitten ei.
Oppilaat olivat selkeästi myös kaivanneet open läsnäoloa. Moni poistui, kun lupa annettiin, mutta useammat jäivät roikkumaan onlineen virallisen osuuden jälkeen. Pidin kameraa päällä ja teimme kukin omia hommiamme. Kysyä sai, jos jotain tuli mieleen. Apua sai, jos sitä tarvitsi. Käytiin läpi matikantehtäviä. Osa esitteli kameran kautta huonettaan, joku kertoi huonoja vitsejä. Lupasin olla paikalla päivittäin klo 10-12. Heitä varten. Josko se auttaisi tuomaan jotain turvaa ja pysyvyyttä jollekin. Ja minulle. Vihdoinkin työpäivässä olisi jokin rytmi.
Omat Luki-häirikköni pärjäävät luokkatilanteissa kohtalaisesti, ajoittain jopa hyvin. Molemmat hyötyvät siitä, että ope selittää ja näyttää ja selittää. Varsinaisia oppimisen vaikeuksia ei ole kummallakaan. Nyt kun koulun ovet laitettiin säppiin, myös kaikki tuki katkesi. Tällainen lue ja tee tehtävät -tyyppinen toimintatapa on ollut todella vaikea. Tehtäviä on varsinkin yläkoululaisella paljon ja moti loppuu heti kun tehtäväsivu aukeaa. Vaikkei tehtävä ehkä itsessään olisi edes vaikea, tulee voimakkaasti tunne ettei selviä. Tokaluokkalaisen matematiikan kirja näytti tämän päivän tehtävien tullessa maaliin siltä, että lyijykynä oli taistellut todella ansiokkaasti myös kaikkialla muualla kuin niillä viivoilla, joissa lyijyä pitää olla. Kotona kasvatustieteen maisterin tehostettu tuki on viime päivinä tarkoittanut tehostettua hampaiden kiristelyä ja erityistä äänenkäyttöä. Ai että on ollut hermot piukassa.
Koska rehtori tänään painotti, että omasta itsestä ja jaksamisesta täytyy pitää huolta, ostin itselleni postimyynnistä intialaistyyppiset mandalakuvioiset joogahousut. Ajattelin, että jos ei vyötärönauha kiristä niin ehkä vanne päänkin ympärillä antaa periksi. Että zen vain teillekin!
Anu
ps. Kun tieto koulujen sulkemisesta tuli, riensin kunnon äitinä saman tien kirjastoon. Nyt kun on aikaa niin treenataan lukemista. Lainasin itselleni ja lainasin lapsille. Kokonaisia kirjasarjoja. Mielikuvissani istuimme olohuoneen sohvalla, ehkä sen ensin itsekutomani viltin alla. Takassa paloi tuli ja lempeällä äänellä luin lapsille ääneen mielikuvitusta kehittäviä tarinoita. BUAHAHAH. Kirjastopussi lojuu yhä eteisen lattialla. Olen ajatellut siirtää sen vessaan. Siellä lukkojen takana Peltorit korvilla edes minulla on mahdollisuus lipua hetkeksi mielikuvitusmaailmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti